Paperilintu oppii lentämään

Lobato,  Arcadio & Urberuaga,  Emilio: Paperilintu. Suomentanut: Kaarina Helkisa. Lastenkeskus.1993.

Ihastuin ikihyviksi, kun sain käsiini espanjalaisen Arcadio Lobaton kirjoittaman ja hänen nuoruudenystävänsä Emilio Urberuagan syvin ja persoonallisin värein kuvittaman kertomuksen Paperilinnusta. Arcadio Lobatosta oli vaikea löytää tietoja netistä, varsinkaan kun en osaa yhtään espanjaa. Molemmat taiteilija-kirjailijat ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet omia teoksiaan. Useimmat Lobaton kirjoista ovat 80-luvulta. Paperilintu on kirjoitettu ja käännetty vuonna 1993. Pidin tästä Lobaton ja Urberuagan yhteistyöstä enemmän kuin Lobaton omista kuvituksista. Mutta kaikissa Lobaton kirjoissa on syvää viisautta, joka kuitenkin on lapsen ymmärrettävissä.

Paperilinnun tarina on liikuttava, eikä se jättänyt minua kylmäksi.  Taitelija piirtää tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi linnun,  ”niin kauniin ja elävän, että se osaa lentää”. Elävä linnusta tuleekin: sillä on tunteet ja se osaa puhua, mutta lentää se ei osaa –  muuten kuin alaspäin. ”Täytyyhän minun osata lentää. Auta minut irti tästä paperista”, se huutaa kissalle, joka sitten nakkaa sen ulos ikkunasta. Paperilintu on kertomus oman identiteetin etsimisestä. Se haluaa jotakin, mikä on sille mahdotonta, mutta sitä se ei tiedä tai ei halua tietää. Innossaan oppia lentämään ylöspäin se tapaa monia lintuja ja pyytää näitä opettamaan hänet lentämään, kuten lintujen on tapana lentää. Kaikki ihmettelevät kovasti, miten paperinpala osaa puhua, mutta lentämisen opettamisessa ne epäonnistuvat.

Tässä kertomuksessa taitelija on kuin Jumala, joka on tehnyt paperisen linnun ja tehnyt siitä sellaisen kuin hän on halunnut.  Lentämisessä paperilinnun on noudatettava luonnonlakeja, mutta se on kuitenkin saanut ylivertaisen lahjan: se pystyy puhumaan. Kiihkeässä halussaan saavuttaa lentotaito se ei ymmärrä arvostaa puhumisen taitoa. Toiset linnut ovat kuin ’opettajia’, eli hyväntahtoisia lähimmäisiä, joita kohtaamme elämän matkan varrella ja jotka toimivat peileinä. He kertovat meille totuuksia itsestämme. Tämä kertomus on siis ambivalentti, siinä kaksi tasoa, lapsen ja aikuisen.

”Minä olen siis taideteos, ja päälle päätteeksi vielä tärkeäkin! Haluaisinpa vain tietää, mitä hyötyä siitä minulle on!” paperilintu valitti.

”Korpit, pöllö, pääskyset ja kyyhkyt osaavat kaikki lentää minne haluavat. Ajattelin olevani lintu, mutta olenkin piirros, piirros paperivankilassa!”

Paperilintu kokee elävänsä vankilassa, kunnes se oppii ymmärtämään oman tehtävänsä ja paikkansa elämässä ja hyväksyy sen. Lopulta sen suuri haave toteutuu – hiukan yllättävällä tavalla!

Saksankielinen alkuteos: Der Papiervogel. 1993.

Kun joulu on muutaman kuukauden päästä käsillä, mainittakoon Lobaton jouluaiheinen kertomus Korvatunturin salaisuus.

Hauskoja susi-satuja

Emmett, Jonathan & Cox, Steve: Possujen lentokisa. Kolmen pienen porsaan uudet seikkailut. Suomentanut: Sinikka Sajama. Mäkelä 2005.

Allen, Jonathan: Susi-akatemia: Haluatko sinäkin isoksi pahaksi sudeksi? Suomentanut: Sinikka Sajama. Mäkelä 1997.

Child, Lauren: Miten satujen susista selvitään. Suomentanut: Riitta Oittinen.  Pieni karhu 2006.

Viime talvena luin eräällä satutunnilla ensin perinteisen version Kolmesta pienestä porsaasta ja sen jälkeen Kolmen pienen porsaan uudet seikkailut eli Jonathan Emmettin Possujen lentokisan. Tässä tarinassa kerrotaan, mitä tapahtui ensimmäisen tarinan jälkeen, sen jonka ehkä ihan pienimpiä lukuun ottamatta kaikki tuntevat.

Possut rakentavat tässä kirjassa lentokoneensa perinteisistä materiaaleista eli oljista ja risuista. Possuista fiksuin, se kolmas, ei sentään lennä tiilistä, vaan metallista tehdyllä koneella. Palkintona odottaa makoisia piirakoita, joita tavoittelee tietysti myös Iso paha susi. Ja tämä haaveilee hotkivansa jälkiruuaksi mitäpä muuta kuin porsaanpaistia.

- Siispä minä KIIHDYTÄN ja KIEPUTAN ja KOLAUTAN sinut pelistä pois! susi ulvoi… ja ohjasi hävittäjänsä – MÄISKIS! – suoraan päin Veetin,[ensimmäisen pikkupossun], lentokonetta niin, että olkitupot sinkoilivat.

Kolmas pikkupossu, Voitto, selvittää kisan nokkeluudellaan possujen eduksi ja Ison pahan suden kirveleväksi tappioksi. Tässä tarinassa kaikki possut selviytyvät hengissä, joten vanhemmat voivat sen puoleen huoletta lukea kirjaa yhdessä pienimpienkin kanssa. Steve Coxin kuvitus on vauhdikas ja hauska. Pienet pojat saattavat olla aika innoissaan tästä kirjasta.

Jonathan Allenin Susi-akatemia on hellyttävä sarjakuvamainen kertomus sudenpennusta, jonka muuan susipari ottaa kasvatikseen. Orporaasu arastelee toisten sudenpentujen rajua menoa ja temmellystä. Se on myös sudeksi aivan liian ystävällinen toisia eläimiä kohtaan. Vanhemmat huolestuvat ja vievät pikkuhukan Susi-akatemiaan, joka lupaa tehdä pennusta Ison Pahan Suden.

Sudenpentu, Ottopoju, käy läpi ”kuuden askelen tien petomaisuuteen.” Siihen kuuluu irvistelyä, julmistelua, ärähtelyä ja ulvomista sekä pikkupossujen talonrakennusoppia. Ottopojun menestys Susi-akatemiassa ei ole häävi. Viimeisenä askeleena on pukeutuminen lampaaksi. Se on taito, jonka on todella pahan suden osattava. Siinä vaiheessa alkaa Susi-akatemian opettajan päässä raksuttaa. Mutta tämän enempää en kerro. Loppuratkaisu on vanhempienkin hauska lukea itse.

Lauren Childin kirjassa Miten satujen susista selvitään? satujen henkilöt, sudet ja haltiattaret, hyppäävät ulos kirjoistaan oikeaan elämään. Kun Joona on iltasatuhetken jälkeen nukahtamaisillaan, hän kuulee matalaa murinaa. Siitä seikkailu alkaa: Joonan on keksittävä, miten päästä pälkähästä eli suden suusta. Punahilkka-, Ruusunen- ja Tuhkimosatujen tapahtumat saavat uudenlaisia käänteitä, kun sekä paha että hyvä haltiatar puuttuvat tapahtumien kulkuun.

Kustantajan sivuilla kerrotaan, että Lauren Child  käyttää kuvituksissaan monia tekniikoita, valokuvia, tietokonetta, kollaaseja jne. Kuvat ovat ehkä aikuisesta kiinnostavia, mutta mahtavatko ne viehättää lapsia?

Näissä kolmessa susi-satukirjassa on hersyvää huumoria, ja niiden parissa lapsi voi turvallisesti kohdata pelkojaan.

Englanninkieliset alkuteokset:

Emmett, Jonathan: Pigs Might Fly. 2005.

Allen, Jonathan: Wolf-Academy. 1997.

Child, Lauren: Beware of  the Storybook Wolves. 2000.

Ketun luona kuussa

Mikkola, Marja-Leena & Kurkinen, Maileena: Ketun luona kuussa. Otava 1987.

Poika, prinsessa ja vihreä, josta aikaisemmin kirjoitin, on hyvin kaukana tavallisesta prinsessasadusta. Ketun luona kuussa ei myöskään ole aivan tyypillinen prinsessasatu.  Pikemminkin se on prinssisatu, sillä tarinan kolme prinssiä saavat siinä paljon tilaa. Millainen on hyvä aviomiesehdokas? Sen voisi vaikka nimetä yhdeksi tämän Marja-Leena Mikkolan kirjoittaman ja Maileena Kurkisen säkenöivästi kuvittaman sadun keskeiseksi teemaksi.

Aurinkoa hallitsi muinoin Aurinkoruhtinas, jolla oli kolme poikaa, kolme Aurinkoprinssiä. Tässä tarinassa he kukin vuorollaan lähtevät kosimaan Kuuprinsessaa. Asetelma on tuttu kansansaduista. Tässä se on siirretty taidesatuun. Kuten kansansaduissakin nuorin prinssi on se, joka vetää pisimmän korren eli saa prinsessan omakseen. Mutta sitä ennen onneaan koettavat vanhemmat prinssit.

Ensimmäinen prinssi ratsastaa avaruuden halki karhulla.  Kuuprinsessa istuu Kuuvuoren huipulla ihanana kuin kuutamo ja kutoo hopealankaa. Prinssi huutaa hänelle: ”Mitä sinä siellä istuskelet, tule alas! Tulet kai vaimokseni, vai mitä?” Toisen prinssin keinot eivät ole sen kaksisemmat. Hän lähtee matkaan suden selässä, ihastuu kyllä prinsessaan, mutta kysyy tältä ivallisesti: ”Kuinka viitsit tehdä noin turhanpäiväistä työtä?”

Sadussa kuvataan Aurinkoprinssien sielunelämää ja erityisesti nuorimman prinssin. Eläimillä, karhulla, sudella ja ketulla on vertauskuvallinen merkitys. Karhun ja suden hahmot, kuten usein varsinkin kansansaduissa, edustavat kielteisiä voimia. Kettu ei tässä sadussa ole viekas, vaan jalo ja ymmärtäväinen eläin, jonka nuorin prinssi valitsee ratsukseen.

Tuo viisas eläin hiipi kohti Kuuta häiritsemättä mitenkään avaruuden rauhaa ja järjestystä, eikä nuorin prinssikään halunnut tehdä itsestään numeroa.

Kuuprinsessa on paitsi kaunis, myös viisas ja harkitsevainen. Hän on kuin nykyaikainen nuori nainen, joka itse päättää, mitä haluaa. Prinsessalla ei sadussa ole isää, kuningasta, joka lahjoittaisi kilvan voittaneelle kosijalle prinsessan ja puolet valtakuntaa. Sadun tarjoama malli on tervehenkinen, ja se sopii hyvin esimerkiksi nuorelle parille, joka valmistautuu avioelämään. Mutta se sopii esimerkiksi mille tahansa ihmissuhteelle, ja se on siten lapsenkin helposti ymmärrettävissä.

Nuorimman Aurinkoprinssin, Kuuprinsessan ja ketun yhteinen nimittäjä on nöyryys. Sadusta välittyy, että se on kaiken hyvän elämän välttämätön edellytys, aivan kuten rakkauskin.

Prinsessa oli kaiken ikänsä vain kutonut hopealankaa ja näki nyt ensi kertaa elävän miehen, jonka rinnassa sykähteli lämmin sydän.

Miksi Kuuprinsessa sitten kutoi hopealankaa? Ensin tarvittiin puoliso, joka lähettäisi valonsäteitä maapallolle, sillä se oli tuohon aikaan yksinäinen, hylätty ja pimeä pallo.  Nuorin Aurinkoprinssi lupasi sen tehdä. Niin Maa sai ihanan muotonsa: veden, metsät, .kukat, kasvit ja eläimet. Sitten Kuuprinsessa heitteli hopealangat meriin, järviin ja jokiin, niin että ne säteilivät keskellä yön pimeyttä.

Kahlatessaan täysikuun aikaan vedessä nuori tyttö ja nuori mies sotkeutuivat hopealankoihin ja toisiinsa, ja siitä alkoi Ihmisen tarina Auringon alla.

Mutta mitä tarkoittaa kirjan nimi Ketun luona kuussa?  Sitä, että sadulla on kehyskertomus: Matti on vierailulla kuussa ketun luona, sen samaisen ketun, jolla nuorin prinssi ratsasti kosimaan prinsessaa. Kettu kertoo Matille tämän luomiskertomuksen eli tarinan siitä, miten maa sai alkunsa.

 

Struwwelpeter eli Jörö-Jukka – kuvakirjoista kuuluisin

Hoffmann, Heinrich: Jörö-Jukka eli iloisia juttuja ja hullunkurisia kuvia. Suom. Lauri Pohjanpää. Näköispainos. Gummerus 2001.

Hoffmann, Heinrich & Brummer-Korvenkontio, Markus: Jörö-Jukka ja sen historia. Suom. Tuntematon. WSOY 1991.

Egyptiläinen Jörö-Jukka. Suom. Veikko Pihlajamäki. Kindler 1975. Näköispainos. 1993.

Leijonaharjaisen ja pitkäkyntisen Jörö-Jukan kuvan ovat varmasti useimmat nähneet. Monille lienee itse kirjakin tuttu. Vuonna 1844 frankfurtilainen lääkäri Heinrich Hoffmann haeskeli sopivaa kirjaa joululahjaksi 3-vuotiaalle pojalleen. Kun sellaista ei löytynyt, hän osti tavallisen kouluvihon ja teki kirjan itse.

Jörö-Jukkaa on ilmestynyt yli tuhat painosta ja ainakin 25 miljoonaa kappaletta, ja sitä on käännetty noin 30 kielelle. Suomeksikin se julkaistiin jo 1869 Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen kääntämänä. Vuodelta 1922 on Gummeruksen kustantama Lauri Pohjanpään suomennos. Sen kannessa sanotaan: Jörö-Jukka eli iloisia juttuja ja hullunkurisia kuvia. Tarinoiden iloisuudesta ja kuvien hullunkurisuudestakin voi toki olla monta mieltä: Peukalonimijä Pekalta (toisessa käännöksessä päähenkilön nimi on Jaakko) leikataan peukalot pois. Pikku Lassi (Velli-Ville), joka ei syö soppaa, laihtuu, kuihtuu ja kuolee pois. Erkin, joka uskaltautuu ulos myrskysäässä, vie tuuli mennessään (lentävä Heikki). Entäpä sitten kertomys tytöstä, jonka tulitikkuleikki saa surullisen päätöksen. Hänestä kun ei jää jäljelle muuta kuin kenkäpari ja kasa tuhkaa.

Struwwelpeterissä on siis julmuuksia, jotka varmasti mietityttävät nykyajan vanhempia. Ajan henki oli toinen 1800-luvun alkupuolella, jolloin kärsimys ja kuolema olivat lastenkirjoissa tavallisia. Grimmin kauneimmat ja kauheimmat sadut olivat suosittua lukemista. Kärsimys ja kuolema olivat menneinä aikoina osa jokapäiväistä, tavallista elämää, ja siten lähellä ihmisiä, myös lapsia. Nykymaailmassa mennään kuolemaan steriiliin ja eristettyyn ympäristöön, kauas pois arkielämästä. Toisaalta media tuo kuoleman silmiemme eteen tavalla, joka tekee siitä kauhean. Eikä kuolema ole meille enää osa normaalia elämää.

Markus Brummer-Korvenkontio, joka on tehnyt Jörö-Jukan historiasta ansiokkaan tutkielman, kirjoittaa että Heinrich Hoffmann  oli valoisa ja lämpimästi lähimmäisiinsä suhtautuva ihminen. (Hän hoiti työkseen mielisairaita, ja hänen lääkärin etiikastaan on sanottu: ”Osanotto ja rakkaus olivat hänen parannuskeinonsa). Brummer-Korvenkontio arvelee, että Hoffman tuskin tarkoituksellisesti tavoitteli kauhuvaikutusta, vaikka rangaistukset ja seuraukset pahoista tavoista ja kolttosista ovatkin tarinoissa kohtuuttoman julmia ja ylimitoitettuja. Struwwelpeterin kertomuksissa on usein käänne, jonka vaikutuksesta realistinen ja pelottava muuttuu epärealistiseksi, jopa hullunkuriseksi ja absurdiksi, ja siten tarina menettää pelottavuutensa. Huvittaminen lienee ollut Hoffmannin päätarkoitus.  Nykyajan lapsi kokee kirjan vähemmän pelottavaksi ehkä myös vanhahtavan kuvituksen ansiosta: kaikki tapahtuu kaukana menneisyydessä ja kertomukset ovat taruja eivätkä tositapahtumia.

Kuuluisa lastenkirjakuvittaja Maurice Sendak on sanonut Struwwelpeteristä: ”Graafisesti se on maailman kauneimpia kirjoja.” Struwwelpeter-aihe on saanut paljon jäljittelijöitä ja jälkikasvua. On leluja, seurapelejä, postikortteja, kiiltokuvia, mainoksia, musiikkia jne. Myös monia parodioita on Struwwelpeter synnyttänyt. Lastenkirjaosastolta löysin Egyptiläisen Jörö-Jukan suomennoksen. Alkukielinen, Der Aegyptische Struwwelpeter, ilmestyi vuonna 1895. Tämä mielenkiintoinen mukailu on Hoffmannin Jörö-Jukka-aiheiden ja Egyptin mytologian parodiointi.

Heinrich Hoffmann teki kirjansa 3-vuotiaalle pojalleen. Kuten edellä olen kertonut, ajat olivat toiset. En silti aio lukea Jörö-Jukkaa satutunneillani, jossa nuorimmat ovat 2-3 -vuotiaita. Isompia lapsia Jörö-Jukka varmaan viehättäisi. Vanhemmat tekevät itse ratkaisunsa, lukevatko näitä iloisia juttuja lastenkamareissaan. Vastustuksesta huolimatta Jörö-Jukka on säilyttänyt asemansa lastenkirjallisuuden suurena klassikkona.

Poika, prinsessa ja vihreä – prinsessasatu elämän realiteeteista

Sandberg, Inger & Lasse: Poika, prinsessa ja vihreä. Suomentanut: Ulla Ropponen.  Tammi 1989. 32 s.

Suoritin aikoinaan opintoihini kuulunutta kirjastoharjoittelua Helsingissä Kallion kirjastossa, joka oli tuolloin vasta remontoitu. Olin viikon kiehtovasti sisustetulla lastenosastolla.  Lastenkirjastonhoitaja kokosi minulle kasan kuvakirjoja, joihin sain muiden tehtävieni ohella tutustua. Yksi kirjoista oli  Inger ja Lasse Sandbergin Poika, prinsessa ja vihreä. Se oli minusta niin kiva kirja, että ostin sen itselleni.

Kirjan keskeisin teema on perhe-elämä, jota kuvataan syvällisesti ja koskettavasti, mutta siten että lastenkin on omalla tavallaan helppo ymmärtää. Kirjan tekijät esittelevät kolme perhettä, jotka kaikki asuvat suuressa metsässä. Muutamalla lauseella ja parilla havainnollisella kuvalla on kerrottu pojan perheestä: hän tulee tyypillisestä alkoholistikodista, jossa isä juo päivät pääksytysten, äiti raataa aamuvarhaisesta iltamyöhään ja poika on kiltti, myöntyväinen ja hämmentynyt. Prinsessankin kodissa on äiti voimakkaampi hahmo. Kuningatar siivoaa koko ajan, ja kuningas vain kuuntelee sydämensä lyöntejä, eli hän on jollakin tavalla mieleltään sairas. Prinsessa vetäytyy omaan maailmaansa ja toivoo samalla epätoivoisesti omaa lemmikkieläintä. Turhaan, sillä äidin mielestä eläimet ovat likaisia.

Koska prinsessa ei saa omaa eläintä, hän istuu huoneessaan laulamassa ja kirjoittamassa runoja koirista ja soittelemassa pulloilla:

Nyt tiukan kirjeen laadin: heti koiran vaadin.

Kiltti on mun hauva kuin kylläisenä vauva.

Kolmas perhe, jota kuvataan, on pojan ja prinsessan yhteinen perhe, jossa kyllä on havaittavissa kummankin osapuolen mukanaan tuomia henkisiä rasitteita. Vakavia teemoja siis, mutta Sandbergit kertovat kaiken hyvin humoristisesti ja tietenkin lapsia kiinnostavalla tavalla.

Kirjastojen luetteloissa tämä kirja on mainittu värejä käsittelevien kirjojen joukossa. Senhän kertoo jo nimikin. Poika inhoaa vihreää, sillä lapsena haltijatarkummi, hänen tätinsä, puki hänet vihreisiin vaatteisiin. Eikä poika tohtinut sanoa omaa mielipidettään, tai ehkä hänellä ei sitä edes ollut. Koulussa kaverit kiusasivat. Aikuisena miehenä poika edelleen inhoaa vihreää. Hän pakenee menneisyyttään rakentamaansa korkeaan torniin, josta näkee vain sinistä, punaista ja turkoosinväristä taivasta. Siellä hän tekee töitä, ja siellä prinsessa hoitaa heidän lapsiaan.

Aikanaan lapset lähtevät kotoa. Mies ja prinsessa etsivät kumpikin omaa tietään elämässä  ja etääntyvät välillä toisistaan, mutta löytävät sitten toisensa uudelleen tutussa kotimetsässään.

Poika, prinsessa ja vihreä on erilainen prinsessasatu. Voi olla, että Disneyn sokeriset prinsessat kiehtovat pieniä tyttöjä enemmän ainakin tietyssä iässä. Tämänkin kirjan tarina on romanttinen. Taustalla ovat elämän kovat realiteetit, kuten oikeiden prinsessojen,  prinssien ja meidän kaikkien elämässä.

Niinpä entinen poika ja hänen prinsessansa ja kaikki lapset ja lapsenlapset ja eläimet elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Paitsi niinä päivinä, jolloin mies joutui syömään pinaattikeittoa ja muisti taas, millaista hänellä oli ollut pienenä.

Ruotsinkielinen alkuteos: Sandberg, Inger & Lasse: Pojken, Prinsessan och grönt. Rabèn & Sjögren 1988. 32 s.

Tomaanien elämää ravistelee terveellä tavalla

Christine Nöstlinger & Helme Heine: Tomaanien elämää. Suomentanut: Auli Hurme-Keränen. Kustannus-Mäkelä Oy 1989.

Tässä kirjassa on Peppi Pitkätossu-teema. Takakannessa sanotaan, että kirjailija puolustaa lapsen oikeutta olla lapsi ja ihmisen oikeutta olla oma itsensä. Samalla tavalla kuin Peppi, eivät tämänkään kirjan päähenkilöt, Möttösen perheen tomaaneiksi muuttuvat tytöt, asetu aikuisten maailman sovinnaisuuksiin. Sen sijaan kuten Peppi hekin alkavat pitää hauskaa ja nauttia elämästä.

Itävaltalainen Christine Nöstlinger on kirjoittanut noin 150 kirjaa, joista suurin osa on lastenkirjoja.  Kulttuurivihkojen haastattelussa vuodelta 2008 hän sanoo: ”Jos lapsena on pakko pitää suu kiinni, ei aikuisenakaan osaa muuta”.

Möttösen tyttäret olivat alun alkaen laihoja ja kilttejä lapsia, jotka saivat koulussa pelkkiä kymppejä. He neuloivat isälle sukkia ja virkkasivat äidille patalappuja. He eivät koskaan näyttäneet kenellekään kieltä, vaan pesivät kätensä kuusi kertaa päivässä ja tervehtivät aina kohteliaasti. Lisäksi he kuivasivat astioita, kitkivät rikkaruohoja ja sanoivat aina ole hyvä ja kiitos.

Mutta kaikki alkoi muuttua, kun isä-Möttönen erehtyy kerran tuomaan tytöilleen kirjan nimeltä Tomaanien elämää. Äiti katselee kirjan kuvia kauhistuneena, mutta tytöt innostuvat kirjasta ja lukevat sitä joka päivä ja jokaisena vapaana hetkenään. He järjestävät itselleen vapaita hetkiä voidakseen lukea kirjaa. Eivätkä he enää kitke rikkaruohoja, eivätkä kuivaa astioita, eivätkä saa kymppejä. Äiti-Möttönen ei pidä lainkaan tyttäriensä muuttumisesta, mutta isä lohduttaa häntä: ”Lapsethan näyttävät paljon iloisemmilta kuin aikaisemmin.”

Möttösen tytöt eivät muutu ainoastaan käytökseltään, vaan myös ulkonäöltään. He eivät ole enää ollenkaan laihoja. Heidän pitkät palmikkonsa muuttuvat jäykäksi ja pörröiseksi ja kähäräksi. Heidän hampaansa muuttuvat pitkiksi ja teräviksi. Ihon väriltäänkin he muuttuvat kirkkaansinisiksi ja heille kasvaa pienet hännäntupsut.

Äiti-Möttönen häpeää aluksi tyttäriään ja yrittää pitää lastensa kummallisen muuttumisen salassa. Mutta pian ovat Möttöset naapurien hampaissa. Kerran kun äiti lähtee vihanneskauppaan tytärtensä kanssa, ihmiset kerääntyvät töllistelemään heitä ja käyvätpä jopa tyttöjen kimppuun: vetävät heitä hännästä, hypistelevät ja nipistelevät. Silloin herää äiti-Möttösen äidinvaisto ja -rakkaus. Hän suojelee lapsiaan viimeiseen asti ja heittelee uteliasta ihmisjoukkoa kananmunilla, tomaateilla ja hapankaalilla.

Tomaanien elämää on tietenkin kärjistys. Niin kuin Peppi Pitkätossukin. Oikeassa elämässä lapsen lapsuutta ei, ainakaan välttämättä, riistä se, jos vanhemmat vaativat ja opettavat hänelle työn tekemistä. Toisaalta kun ajatellaan erilaisuutta ja sen hyväksymistä, niin räikeitä asioitahan maailmassa tapahtuu. Tomaanien elämää –kirjassa Möttöset ratkaisevat tilanteen tavalla, jonka moni oikeassa elämässä samankaltaisessa tilanteessa oleva on toteuttanut: pakenemalla.

Helme Heinen kuvitukset ovat minusta usein vähän aneemisia, mutta tässä kirjassa on mainiot kuvat.  Erityisesti rumat  ja paksut tomaanitytöt ovat humoristisia.

Tätä kirjoittaessani yritin löytää täsmällisen merkityksen sanalle ’tomaani’. Turhaan.  Arvoitusta ei ratkaissut netti eikä sanakirja. Mutta kun kirjan on lukenut,  sanasta jää jonkinlainen mututuntuma.

Pomelo puutarhanorsu – Erilainen lastenkirja erilaisuudesta

Badescu, Ramona & Chaud, Benjamin: Pomelo puutarhanorsu. Suomentanut: Pirkko Talvio-Jaatinen. 92 sivua. Nemo 2004.

Pomelo puutarhanorsu on ratkiriemukas lastenkirja. Se ei ole juonellinen satu, vaan siinä kerrotaan Pomelon elämän iloista ja suruista, peloista ja onnen hetkistä. Se sisältää paljon filosofiaa, josta aikuinen lukija voi nauttia ja joka koskettaa, niin luulisin, myös lasta.

Elefantti on suurimpia eläimiä, mutta Pomelo on niin pieni, että se majailee puutarhassa voikukan alla. Sitä paitsi Pomelo on vaaleanpunainen kuin vastasyntynyt porsas. Mutta sillä on pitkääkin pitempi kärsä, joka on välillä aika ongelmallinen kapistus. Pomelo on siis aika omalaatuinen olento. Kärsälle voi tanssiessa tallata ja hyttysiä jahdatessa se jää jumiin kivenmurikoiden väliin. Miten ihmeessä kärsän saisi kuriin? Sitä Pomelo miettii, ja se kokeilee erilaisia vaihtoehtoja, esimerkiksi kärsäkaulaliinaa ja -turbaania.  Mikään ei onnistu, ei edes kärsärulla, sillä se pyörittää koko norsun vinhaa vauhtia alamäkeen.

Mutta niin kuin elämässä yleensä kaikella on hyvät puolensa, niin on myös kärsälläkin. Sillä on kätevä poimia korkealla keinahtelevia mansikoita tai roikkua tomaatin taimessa. Ja kärsälampun valossa uskaltaa voikukkakin kuunnella jännittävää iltasatua.

Pomelo-kirjan tekijät ovat ranskalaiset Ramona Badescu ja Benjamin Chaud, joista jälkimmäinen on kuvittanut kirjan kerrassaan mainiosti. Kansien väliin sisältyy kolme tarinaa. Ensimmäinen on kärsätarina, jota kuvasin edellä. Toisen osan nimi on Pomeloa pelottaa ja kolmannen Hauskoja päiviä.  Eli koko elämän kirjoa kirjasta löytyy. Olisi kamalaa, jos sateen tullen kaikki kauniit värit liukenevat pois! Tai jos koko maailma äkkiä kääntyy ylösalaisin! Tai jos puutarha ei olekaan ääretön, niin mitä kamaluuksia mahtaa hiipiä sen takana?

Hauskana päivänä Pomelolla on tärkeä poutapilvenlaskutehtävä: kuinka monta hattaraa kulkee tänään taivaalla? Muurahaiset ahkeroivat aamuvarhaisesta iltaan asti. Niille Pomelo järjestää virkistystä eli kärsä toimittaa suihkulähteen virkaa. Ja ennen iltasatua Pomelo ihailee näköalapaikalla auringonlaskua ja pohtii niitä näitä.

Ruotsalainen nukketeatteri Tittut vieraili Suomessa syksyllä 2010 ja esitti Pomelo puutarhanorsu –kirjan pohjalta tehtyä lastenteatteria. Se esitys olisi ollut hauska nähdä.

Viime vuosina tutustuttuani jokseenkin moniin lasten kuvakirjoihin olen todennut, että koko joukko niistä on enemmän tai vähemmän tylsiä.  Kuvitus kyllä saattaa olla upea,  näyttäväkin, mutta tarina on heppoinen. Pomelo puutarhanorsu ei kuulu tähän joukkoon. Se on erilainen lastenkirja, ja tekijöillä on ollut hulvaton mielikuvitus. Kirja sisältää ikään kuin välähdyksiä Pomelon elämästä. Lukijalle välittyy kuva hyvin inhimillisestä otuksesta, mutta myös ainutlaatuisesta ja omalla tavallaan erilaisesta. Kirjan lukemisesta jää hyvä mieli: juuri tuollaista elämä on. Jokainen meistä on erilainen. Pomelo on kuin Eino Leinon Tumma, joka laittoi paremmat päivät päällimmäiseksi.

Jonnin Joutava ei olekaan turhaa

 Lappo, Jaana & Markkanen, Outi: Jonnin korvat.  31 sivua. Kopijyvä Kustannus Oy 2001.

Lappo, Jaana & Markkanen, Outi: Jonnin joutavaa. 31 sivua. Minerva 2007.

Näistä Jonni-kirjoista sain ensin käsiini jälkimmäisen osan Jonnin joutavaa, johon heti ihastuin. Jäin tuolloin miettimään, olisiko siitä luettavaksi satutuntilaisille: olisiko tekstiä liikaa ja mahtaisivatko kuvat viehättää 3-5 -vuotiaita, sillä ne ovat kaukana perinteisestä satukirjan kuvituksesta.

Vasta hiljattain huomasin, että tarinaan oli myös ensimmäinen osa Jonnin korvat. Nyt kun olen tutustunut molempiin, ovat kuvat rikkinäisistä pehmoleluista alkaneet näyttää minusta hyvin hellyttäviltä. Outi Markkasen sekatekniikalla tehdyt kuvat ovat muutenkin kiinnostavia. En ole varma, sopivatko ne satutunnille, sillä niissä on paljon yksityiskohtia. Mutta kahden kesken lapsen kanssa niitä on varmasti kiva tutkiskella. Niissä on käytetty jäkälää, naavaa, simpukan kuoria, pitsiä, kangasta, prässättyjä lehtiä ja terälehtiä, linnun sulkia, tietokoneen ja kellon sisuskaluja, painonappeja, jäätelötikkuja, palapelin paloja. Löytyypä sieltä aurinkolasien ”silmäpuoli” kehys ja singlelevykin. Erään sivun kuvitus on rakennettu kokonaan avoimista tulitikkulaatikoista, joissa on vaikka minkälaisia pikkuesineitä kynän ja kynttilänpätkistä kahvikupin korvaan ja oven saranaan.

Jaana Lapon tarinassa ei ulkonaisesti tapahdu kovin paljon. Korvansa kadottanut, nukkavieru pehmopupu Jonni löytää itsensä kaatopaikalta. Siellä se tutustuu Otusnalleen, jonka joku pikkutyttö on askarrellut päiväkodissa. Se on vähän epäonnistunut, ja tytön isoveli on heittänyt sen salaa roskiin. Yhdessä he lähtevät etsimään Jonnin korvia. Ystävysten vaelluksen varrella kirjassa käsitellään tärkeitä teemoja. Tietysti käsitellään ystävyyttä, joka tuntuu olevan etenkin tämän päivän suosikkiaihe lasten kuvakirjoissa. Mielestäni kirjan kantavin teema on kuitenkin epätäydellisyyden ja puutteellisuuden hyväksyminen. Tässä sivutaan vähän Pekka Töpöhäntää ja erityisesti Pekan ystävää Mäyräkoira Mauria, jolta puuttuu toinen korva. Toisen osan lopussa Jonni saa sen, mistä luopuu: kun se vihdoin pystyy hyväksymään itsensä sellaisena kuin se on, se saa kaipaamansa korvat.

Tarinan monet teemat kietoutuvat yhteen. Kun Jonni ja Otusnalle etsivät Jonnin korvia, he tapaavat hikikääpiöt ja näyttöpäätteen ääressä istuvan vuorenpeikon, joille vain tiukka aikataulu, tehokkuus ja raha ovat merkitseviä arvoja. Jonni ja Otusnalle koettavat hekin olla tehokkaita ja jäävät tekemään töitä yhdessä hikikääpiöiden kanssa, mutta he ovat auttamatta pudonneet kehityksen kelkasta ja saavat potkut heti alkuunsa.

Jonni ja Otusnalle saavat sitten viestin, jossa heitä kehotetaan pyrkimään kohti Jonnin Joutavaa. Mitä on Jonnin Joutava? Jonni sanoo sen olevan jotakin ihan turhaa, kuten hän itse on jonninjoutava, turha pupu. Mutta pikkuinen keiju opettaa, että maailmassa ei ole mitään turhaa, vaan kaikesta voi oppia. Markkasen kuvitus tukee tarinan teemoja upeasti. Siinä nousee esille vielä kierrätysteema: vanhasta, rikkinäisestä, puutteellisesta ja epätäydellisestä voi syntyä jotain uutta ja arvokasta.  Lopussa Otusnalle saa tietää olevansa oikeasti paiveli. Se on harvinainen pehmoeläinlaji, ja paivelit ovat hyvin arvokkaita.

Mari Mörö kuvaa elämän haltuunottamista

Mari Mörö:  Ihan sopiva maailma. Kuvitus: Marjo Nygård.  Lasten Keskus. 2008. 30 s.

Vähky on ihminen, joka käyttää aikansa täysin toisarvoiseen, merkityksettömään asiaan. Hän mittaa kaiken:  unessa näkemänsä lampaat, hämähäkinseitit, joita on yön aikana tullut lisää rappuharjaan, askeleensa postilaatikolle, naapurin mäyräkoiran, vesipisarat ja lumihiutaleet, pulut, jotka eilen kävivät nurmikolla jne. jne. Vähkyllä on mittanauhoja, vaakoja, punnuksia, astioita, kirjoja, jotka kertovat matkan ja määrän mittaamisesta. Hän on kärjistys, mutta kirjaa lukiessa alkaa kyllä pohdiskella omaakin ajankäyttöään.

Muistan lukeneeni joskus ihmisestä, joka oli viettänyt suuren osan elämästään pienessä vankilakopissa. Hänellä oli ollut seuranaan Raamattu.  Vankilan seinistä oli myöhemmin ollut havaittavissa, mitä hän oli vankilassa tehnyt.  Hän oli kirjoittanut seiniin esimerkiksi, kuinka monta jaetta on Sananlaskuissa. Sen sijaan Sananlaskujen sisältämistä elämänohjeista ei ollut merkintöjä. Vastaavalla tavalla hän oli käynyt läpi koko Raamatun.

”Maailma oli Vähkylle paikka, jonka sai järjestykseen mittaamalla.”

Mittaminen on Vähkylle siis maailman haltuunottamista: Hän laskee, montako kirjainta on naapurin neidiltä saapuneessa kirjeessä, mutta jättää lukematta itse kirjeen. Lapsilta on juuttunut leija vaahteraan. Vähkyllä ei ole välineitä auttaa lapsia oikeasti eli hakea leijaa alas puusta. Hän tarjoutuu laskemaan, montako lehteä vaahterassa on jäljellä. Ihmiset ihmettelevät: Kylläpä on hupsu äijä. Mutta mittaaminen on Vähkyn elämäntapa, jota hän on tehnyt aina. Hänelle ei ole kehittynyt valmiuksia oikeaan elämään. Vähky voisi olla vertauskuva ihmisestä, jonka koko elämä on vinoutunut. Sitä  paitsi hän on ylpeä siitä, miten paljon hän tietää asioita, joita toiset eivät tiedä.

Sitten Vähkyn pää pistää topin. Se ei suostu enää mittaamaan. Vähky saa armottoman päänsäryn ja soittaa lääkärille. Silloin on edessä pulma: lääkärin aika on kello kolme. Mutta Vähky ei tiedä, mitä kello kolme tarkoittaa. Ystävällisten lähimmäisten avustuksella hän selviytyy kuitenkin lääkäriin. Siellä Vähkyn pää tyhjennetään valtavasta määrästä numeroita, ja hänelle alkaa uusi elämä. Tavallinen elämä. Se, jota muutkin elävät.

Vähkyn tarina herättää ajatuksia aikuisessa lukijassa. Uskoisin niin olevan myös isompien lasten kohdalla. Myös esikouluikäiset ja vähän nuoremmatkin jo ymmärtävät mittaamisen käsitteitä. Kolme-, neljävuotiaat osaavat näyttää ikänsä sormilla. Mietin, miten sen ikäiset mahtaisivat kokea tämän kirjan. Voi olla, että Vähkyn mittaamisinto olisi heistä hyvinkin hauskaa ja he ymmärtäisivät sen päättömyyden.

Ihan sopiva maailma-kirjan lisäksi Mari Mörö on kirjoittanut Surunappi-nimisen kuvakirjan. Siinä on tosin tekstiä paljon enemmän. Kirjastossa sitä ei ollut luokitettu kuvakirjojen, vaan satukirjojen joukkoon.  Mörö on monipuolinen kirjailija, jolta toivoisin kuvakirjatuotantoa enemmänkin. Marjo Nygårdin kuvitus ilmentää oivallisesti hukassa olevan ihmisen maailmaa. Kirjan viimeisellä sivulla tapaamme erilaisen, muuttuneen Vähkyn.  Kirjan kannen kuvitus ei mielestäni ole onnistunein eikä ehkä välttämättä houkuttele tarttumaan kirjaan. Siinä on ”lähikuva” Vähkystä.  Ts. ikään kuin liian läheltä otettu kasvovalokuva. Kannattaa silti tarttua tähän kirjaan. Vähkyn tarinassa on opetusta jokaiselle. Itse kukin me tämän kiireen ja hälyn keskellä suuntaamme toisinaan huomiomme toisarvoiseen ja unohdamme elää.

Arnold Lobel – aikamme Aisopos

Eläintarinoita 1981,1991.  Fables. Suom. Panu Pekkanen. WSOY

Heinäsirkan tie 1987.  Grasshopper on the Road. Suom. Hannele Huovi. Weilin + Göös

Hiirijuttuja 1986.  Mouse Tales. Suom. Hannele Huovi. Weilin + Göös

Hiirisoppaa 1986. Mouse Soup. Suom. Hannele Huovi. Weilin+ Göös

Kurnu ja Loikka:  parhaat kaverit 1984. Frog an Toad together. Suom. Panu Pekkanen. WSOY

Kurnu ja Loikka:  vuodenajat 1981, 1992. Frog and Toad all Year. Suom.  Panu Pekkanen. WSOY

Kurnu ja Loikka:  värityskirja 1984.  Suom. Panu Pekkanen. WSOY

Kurnu ja Loikka:  yksin ja kaksin 1081, 1991.  Days with Frog and Toad.  Suom.  Panu Pekkanen.  WSOY

Kurnu ja Loikka:  ystävykset 1984.  Frog and Toad are friends.  Suom.  Panu Pekkanen. WSOY

Pikku Pullukka 2004.  Small pig. Suom. Sirkka Kurki-Suonio. WSOY

Pöllön koti 1987.  Owl at Home.  Suom.  Hannele Huovi.  Weilin + Göös

Sikariimit 1984.  The Book of Pigerics.  Suom.  Panu Pekkanen. WSOY

Nämä eläintarinat ovat hellyttäviä kertomuksia ystävyydestä ja oman tiensä kulkemisesta. Ne kertovat viisaudesta ja elämänkokemuksesta ja toisaalta myös oveluudesta. Arnold Lobel oli amerikkalainen kuvittaja ja kirjailija, joka eli vuosina 1933 – 1987.

Tutustuin koko hänen suomennettuun tuotantoonsa, minkä kirjastosta sain käsiini. Se  sisältää  yllä mainitut,  paitsi  Kurnu ja Loikka -  värityskirjan,  jota ei luonnollisesti kirjastossa ole. Kaikkiaan Lobel on tehnyt yli 60 kirjaa.

Kirjoittaessani tätä blogia levittelin Lobelin kirjat eteeni pöydälle. Niistä tuntui huokuvan erikoinen henki. Kuin ne olisivat alkaneet elää omaa elämäänsä ihan toisella tavalla kuin aikaisemmat kirjat, joista olen satuvikkejä kirjoittanut. Melkein kuin nämä olennot olisivat oikeasti olemassa.

Lobelin kirjat ovat täynnä nonsense-huumoria. Niissä tapahtuu mitä hulluimpia asioita: nojatuolista  puhkeaa kasvamaan ruusupensas; Hiiri kylpee ja peseytyy niin perusteellisesti, että koko kaupunki joutuu vedenpaisumuksen valtaan; erään toisen Hiiren jalkoja alkaa särkeä pitkällä kävelymatkalla, joten hän ostaa uudet, entistä ehommat jalat; jne.

Eniten tykkäsin Kurnu ja Loikka –kirjoista. Ne ovat lempeitä kuvauksia lämpimästä ystävyydestä. Pidin myös paljon Pöllön koti –kirjasta. jossa kirjailija kuvaa yksinäisyyttä satuttavan koskettavasti. Samoin Heinäsirkan tie on filosofisuudessaan kiinnostava. Hiirisoppaa ja Hiirijuttuja pidetään yleisesti Lobelin parhaina saavutuksina. Eläintarinat ovat omaperäisiä faabeleita. Sikariimeistä ja Pikku Pullukka –kertomuksesta, jossa myöskin seikkailee possu, en erityisemmin innostunut.

Kurnu ja Loikka ovat rupikonna ja sammakko. Hyvät ystävykset ja parhaat kaverit. Sammakko Loikka on kaveruksista iloinen ja optimistinen. Hän saa asiat luistamaan, eikä jää murehtimaan toisin kuin Kurnu. Tämä on taipuvainen pessimismiin ja surumielisyyteen ja vetäytyy usein omaan maailmaansa.  Jokaisessa Kurnu ja Loikka -kirjassa on viisi lyhyttä kertomusta.

Lobelin kirjoissa kullakin aukeamalla tekstiä on vähän ja kieli on yksinkertaista. Kirjat soveltuvat hyvin vasta lukemaan oppineille, mutta uskoisin, että niistä on iloa nuoremmillekin lapsille, ja vanhemmille lapsille ja aikuisille myös. Lobelin kuvitukset ovat havainnollisia ja persoonallisia, ja usein riemastuttavia. Värit ovat luonnonläheisiä, murrettua vihreää, ruskeaa, harmaata, keltaista ja punaista.

Hukkuneita nappeja ja kyynelvesiteetä

Kurnu hukkaa napin takistaan. Nappia lähdetään etsimään, ja nappejahan alkaa löytyä. Mutta voi, ei sitä oikeaa nappia! Tietysti oikea nappi löytyy sitten kotoa. Kurnu palkitsee Loikalle aiheuttamansa vaivannäön: hän ompelee kaikki löydetyt napit takkiinsa ja antaa takin lahjaksi Loikalle.

Loikka antaa Kurnulle kukansiemeniä ja lupaa, että pikapuolin Kurnullakin on oma puutarha. Mutta siemenet eivät kasvakaan käden käänteessä, kuten Kurnu luulee. Niinpä Kurnu käskee niitä kasvamaan, sitten suorastaan karjuu niille. Kun tulosta ei ala tulla, hän miettii, että siemenet varmaankin pelkäävät kasvamista. Niinpä hän lukee niille pitkän sadun, sitten laulaa, sitten lukee niille runoja ja viimein soittaa vielä viulua. Väsyneenä Kurnu nukahtaa. Loikka herättää hänet, ja kas vain, puutarhassa on vihreitä taimia. Kurnu pyyhkii hikeä ja tuumaa, että siementen kasvattamisessa oli kovasti työtä.

Usein kertomus tai koko kirja päättyy siihen, että päähenkilö tai -henkilöt istuvat lokoisasti takkatulen ääressä teekuppi tai kirja kädessään.

Yksi mielestäni ihanimmista tarinoista on kirjassa Pöllön koti. Kertomuksessa Kyynelvesitee on syvyyttä, joka koskettaa niin lasta kuin aikuistakin:

“Pöllö otti pannun astiakaapista. “Tänä iltana keitänkin kyynelvesiteetä”, hän sanoi. Hän nosti pannun syliinsä. “No niin”, sanoi Pöllö, “nyt aloitetaan.” Pöllö istui aivan hiljaa. Hän alkoi ajatella surullisia asioita. Pöllö mietti tuoleja, joiden jalat ovat poikki. Hänen silmänsä kostuivat. “Ja laulut, joita ei voi laulaa”, sanoi Pöllö, “Koska sanat ovat unohtuneet.”

Pöllö alkoi itkeä. Suuri kyynel vieri ja putosi pannuun. “Lusikat, jotka ovat pudonneet hellan taakse ikiajoiksi”, sanoi Pöllö. Pannuun putoili lisää kyyneleitä. “Kirjat, joita ei voi lukea”, sanoi Pöllö, “koska niistä on revitty sivuja irti.” “Pysähtyneet kellot”, sanoi Pöllö, “joita kukaan ei ole vetämässä käyntiin.” Pöllö itki. Pannuun putoili suuria kyyneleitä.

“Aamut, joita kukaan ei näe, koska kaikki nukkuvat”, nyyhkytti Pöllö. “Perunamuusi, joka on jäänyt lautaselle”, valitti Pöllö, “koska kukaan ei tahdo syödä sitä. Ja kynät, jotka ovat liian lyhyitä käyttöön.” Pöllö ajatteli monia muitakin surullisia asioita. Hän itki itkemistään.

Pian pannu oli täpötäynnä kyyneleitä. “No niin”, sanoi Pöllö. “Nyt riittää!” Pöllö lakkasi itkemästä. Hän pani teepannun hellalle kiehumaan. Onnellisena Pöllö täytti kuppinsa. “Pikkuisen se maistuu suolaiselta”, hän sanoi, “mutta muuten kyynelvesitee on aina oikein hyvää.”